Piruntorjuntaa ja muita hyviä aikomuksia

Viides lomapäivä on menossa. Tai eihän tämä vielä ole edes kesälomaa, sillä reilun viikon verran on kertynyt rästiin jääneitä vapaapäiviä sekä rippileiriltä kertynyttä leirivapaata. Ihan oikeita lomapäiviä pääsen kuluttamaan vasta ensi viikon puolivälissä.
Mutta yhtä kaikki: hyvältä tuntuu hieman henkäistä päivän töistä ja tehdä jotain muuta: viilata raivaussahan terää, rakennella marjapuskille tukia, lämmitellä rantasaunaa ja ihan vaan ollakin vailla minkäänlaista pakkoa tehdä jotain tai lähteä jonnekin.
Niin, ja tietokoneen äärestä pääsee pois ulos luontoon, joten nyt panen pisteen kirjoittelulle ja lähden ulos aurinkoon.

Tämän päivän (22.6.) Karjalaisen yleisönosastossa Hellin terävin johto vastaa demareiden Ritva Simosen väitteeseen väärin maksetuista palkoista. Sen perusteella Simosen väitteet joutuvat outoon valoon, varsinkin kun hän julkisesti valtuuston kokouksessa kertoi saaneensa väärin lääkärin palkan verran tai jopa tuplaten lääkärin palkkion. Summakin kymppitonni tuli Simosen suusta. Sen verran älyä on omassa päässäni, että jo suoralta käsin epäilin väitettä ja epäilen vieläkin ennenkuin Simonen muuta todistaa.
Valtuutettu saa puhua vapaasti, mutta kyllä totuudessa tulee pysyä. Suurimman vahingon Ritva Simonen teki itselleen: kukapa hänen puheitaan tämän jälkeen ottaa tosissaan tai ainakin on muutama nolla karsittava luvuista pois.
Luottamuksen voi menettää vain kerran.

Poskellehan se meni - se hallitusrivi. Neljä oikein. Kokoomus ja demarit osuivat kohdalleen, persut olivat huti. Ruåtsalaiset oli ainoa varma, mutta että KD:kin. Vasemmistoliiton houkuttelusta piti Jutta U. huolen ja Vihreiden piti mennä, jotta hallituksen vihreys ei jäisi Arhinmäen joukkojen varaan. Varauksetonta vasemmiston tuki ei ole, vaan vasemman laidan veijarit pitävät huolen siitä, että toveri ei anna mitään ilmaiseksi.
Vähältä piti, että oppositioon vapaaehtoisesti jäänyttä keskustaakin olisi ryntäistä pitäen vedetty hallitushuoneen sisäpuolelle. Saattaapa politiikasta tulla hieman mielenkiintoisempaa kuin tähän saakka. Konsensuspolitiikan aika on ohi.

Pitkästä aikaa tuli osallistuttua varavaltuutetun mandaatilla Tohmajärven valtuuston kokoukseen. Ensimmäisen tunnin lopulla palautui jälleen mieleen miksi touhu tuntui puuduttavalta ja turhauttavaltakin. Luulisi valtuutettujen sen verran malttavan, että puhuttaisiin käsiteltävästä asiasta eikä kaikesta mikä mieleen juuri sillä hetkellä nousee.
Arviointikertomuksen osalta puheenvuorot pysyttelivät aika hyvin radallaan, vaikka pakolliset Helli-kokemukset piti jonkun valtuutetun ehdottomasti kertoa. Valitukset saadusta kohtelusta pitää osoittaa Hellin johtajille ja johtokunnalle, valtuusto ei ole omakohtaisesti vääryydeksi koettujen tilanteiden oikaisupaikka. Itse toivoin lisää oikeaa laadullista arviointia arviointikertomukseen. Sitä oli siellä jonkin verran, mutta lisä ei olisi pahitteeksi. Toiseksi toivoin kuntalaisten vaikuttamismahdollisuuksien parantamista ja kuulemista myös kunnan toimintaa arvioitaessa. Nyt se oli jäänyt todella vähäiseksi. Arviointikertomuksesta oli myös luettavissa tarkastuslautakunnan jäsenten omia poliittisia ja kyläkohtaisiakin intressejä, joka hieman häiritsi. Arviointikertomus oli muuten varsin onnistunut kokonaisuus ja antoin tiivistetysti hyvän kuvan kunnan taloudesta ja toiminnasta.
Tilinpäätöskäsittelyä hallitsikin oikeutetusti tilikauden tulos, josta ei tiedä itkisikö vai nauraisi. Puoli miljoonaa euroa miinusta on hälyttävä juttu. Vielä hälyttävämpi juttu on miten se muodostui ja missä vaiheessa siitä tuli tieto. Kriittisen katseen voi kääntää Helliin ja sen taloudesta vastaaviin viranhaltijoihin sekä johtokuntaan. Olen aiemminkin todennut tämän ja olen edelleen sitä mieltä, että Hellissä kyse on johtamisen ongelmasta. Keskeisille johtajille olisi pitänyt asettaa tulosvastuu toiminnastaan. Yritysmaailmassa toimitusjohtajaa olisi jo kiireesti ryhdytty etsimään muualta ja entinen olisi saanut kenkää. Kuntaorganisaatioissa ei näin toimita, vaan alijäämät piilotetaan taseen yli- ja alijäämätilille. Arvostelua ja puhetta tilinpäätös aiheutti, mutta rakentavia korjausehdotuksia ei valtuustosalissa kuulunut.
Kiivaimman ja ehkä pisimmänkin keskustelun herätti demariryhmän valtuutetun Ritva Simosen aloite erityistilintarkastuksen vaatimisesta Hellissä. Alkuperäisessä esityksessä ei perusteluita Simonen esittänyt. Kun perusteiden puuttumisesta mainittiin, niin Simonen keksi niitä pitkin keskustelua. Hän väitti joidenkin Hellin työntekijöiden jättäneen palauttamatta liikaa maksetun palkan, jota Simonenkin oli saanut kymppitonnin verran. Aika kova väite: silloinhan palkanlaskijoiden ovat laiminlyöneet tarkistusvelvollisuutensa ja samaten esimiehet myös. Ja jonkin sortin laittomuudesta on myös kyse niiden kohdalta, jotka eivät ole liikaa maksettua palkkaa palauttaneet. Tällaisen epäilyt pitää esittää palkkatoimistolle eikä tehdä niillä politiikkaa valtuuston kokouksessa. Vastustin Simosen muutosesitystä sen epämääräisyyden johdosta ja siksi, että erityistilintarkastus on järeän luokan väline, jota ennen muut menettelyt on käytävä läpi. Kunnanhallitus oli tehnyt aloitteen kohdalla yksimielisen päätöksen, että erityistilintarkastusta ei vaadita. Mielenkiintoista oli miten demariryhmän kunnanhallituksen pöydän äärellä istuvat, jotka käsittääkseni ovat olleet sorvaamassa yksimielistä päätöstä, käänsivät takkinsa. Niin taisi kyllä tehdä keskustalaisetkin, että semmoista linjakkuutta. Demariryhmästä Tuunasen Veijo taisi ymmärtää, mistä on kyse. Perussuomalaisten valtuutetun puheista ei juuri selvää saanut, mutta hän vastusti kaikkea linjakkaasti.

Jytky tuli, mutta kestääkö jytky? Kas siinä kysymys! Aurinko nousi tänäkin aamuna ja elämä jatkuu. Äänestämässäkin tuli käytyä, sillä kun kerran sen perinteen on 18-vuotiaana aloittanut niin ei sisu anna myöten jättää käyttämättä oikeuttaan. Menikö ääni hukkaan - ei mennyt, sillä ei yksikään ääni mene hukkaan, vaan niitä tarvitaan kansanvallan vuoksi. Vaalit eivät ole vielä tae kansanvallasta. Aikoinaan Albaniassa kommunistit saivat 99,9 prosenttia äänistä; silti kansanvallan voitosta ei kukaan puhunut tosissaan. Kun vain voittajat äänestävät, niin silloin puhutaan diktatuurista.

Mutta jytkystä ja sen kestävyydestä. Jos historia toistaisi itseään, niin nyt voisi palata 1970-luvulle, jolloin perussuomalaisten edeltäjä SMP selätti korkeastioppineet “roknoosien” laatijat ja Eino Poutiaisen Työmies-askin pohjaan sottailema vaalituloslaskelma peittosi tietokoneet. Veikko Vennamo ei kuitenkaan kyennyt pitämään kasvanutta eduskuntaryhmää kasassa, vaan puolue hajosi.

Nyt perussuomalaisten määrä kahdeksankertaistui. Osalla on pitkä poliittinen kokemus ja osaaminen, osalla ei ole kokemusta edes kuntatasolta. Ensimmäinen suuri työ Timo Soinilla on saada eduskuntaryhmä toimimaan ryhmänä. Se voi olla vaikeaa, sillä niin monta oman tiensä kulkijaa ja sooloilijaa valittujen listalta löytyy. Soini saa kyllästymiseen asti lähitulevaisuudessa vastata medialla, että onko yksittäisen persuedustajan lausuma nyt puolueen kantakin vai eikö ole, ja eikö puolue olekaan yhtenäinen. Enään ei lausuntoja pystykään antamaan kieli poskella, vaan kieli oli jo vaaliyön viimeisissä lausunnoissa Timollakin keskellä suuta. Ja voi olla takkiakin joutuu vielä kääntämään. Timo Soinille toivotan kestävyyttä vaativassa työssä.

Vanhoille puolueille on jytkyssä nielemistä. Jos tulos mitataan paikkamäärillä, niin kaikki edustajamääräänsä kasvattaneet ovat tietenkin voittajia. Jos prosenttiosuuksilla mitataan, niin persut ovat ainoat voittajat. Demareilla kakkossija paikoissa takasi hyvän neuvotteluaseman, mutta kyllähän alle 20 prosentin ääniosuus on demareiden historiassa huono, kun parhaimmillaan demarien osuus on ollut 25 prosenttia ja jopa ylikin. Puolueelle kuin puolueelle riittää maksimissaan noin 20 prosentin kannatus, siinä mielessä kehitys on ollut hyvä. Pienet marginaalit pakottavat keskustelemaan ja kuuntelemaan toisiakin, ja etsimään kompromisseja.

Sitten viikon hallitusveikkausrivi:

Kokoomus: Katainen haluaa pääministeriksi ja nyt siihen on ainut(laatuinen) tilaisuus. Ei anna mennä sen tilaisuuden ohi.

SDP: Jos Marikin pystyi, niin kyllä Juttakin. Yhteinen sävel löytyy sisäpolitiikassa kokoomuksen kanssa ja europolitiikassakaan eivät ole kaukana toisistaan. Syksyllä kuullaan kuinka vaihtoehdolle ei enää olekaan vaihtoehtoa: näin vain pakko toimia.

Perussuomalaiset: Timo Soini voisi viihtyä oppositiossa, mutta viihtyvätkö muut perussuomalaiset kansanedustajat. Nyt pannaan asiat kuntoon -henkeä löytyy. Ja mikä hallitus haluisi 39 perussuomalaisen opposition. Hallituksessa ollaan suut soukemmalla ja Timon työ helpottuu: riittää kun äänestyksissä painaa oikeaa nappia.

Sitten pari vaihtoehtoista rastia

RKP: voi tulla tottumuksesta mukaan.

Kristilliset: hmm… Timo voisi ottaa, mutta muut ehkä eivät.

Siinä syntyy enemmistöhallitus tähän maahan seuraavaksi nelivuotiskaudeksi.

Yle lupaa kertoa kaiken vaaleista…kuka sitten huomioi tummat. Heko-heko vitsiä tähän alkuun.

Vaalit ovat kuulemma tulossa, mutta eipä nuo ole meikäläisen rauhaa paljon rikkoneet. Persujen rakettimainen gallupsuosio on tullut pantua merkille, mutta voi olla, että käyrä kääntyy vielä laskuun, kun Soini on kierrättänyt vitsi- ja vertauskuvavarantonsa pariin kertaan. Ei kuulosta kovin syvälliseltä ajattelulta, jos euroa koskevat kysymykset aloittaa sovittamalla lippalakkia hedelmien päähän. Timo Soini on sanavalmis ja suulas veikko, mutta esikuvastaan Veikko Vennamosta hän eroaa siinä, että Veikko ei takertunut yksiin kielikuviin, vaan hänellä riitti yllätyksiä. Sanoman sisällössä oppimestari ja oppipoika ovat kyllä  hyvin lähellä toisiaan. Soini on mielenkiintoisesti ristiriidassa suhteessaan EU:hun ja katoliseen kirkkoon. EU on alun perin katolisten maiden projekti, siitä kertoo Neitsyt Marian sininen EU:n lippukin. EU on Soinille myrkkyä, mutta sen sijaan katolisen kirkon opit hän nielee sellaisenaan. Millään tavoin en halua puuttua Soinin uskonnolliseen vakaumukseen, se on hänen oma yksityisasiansa, mutta katolinen kirkko on myös melkoinen valtaorganisaatio, joka suoraan sanelee, miten kirkon jäsenten tulee elää. Soinia on kunnioitettava sen vuoksi, että hän ei kuitenkaan peittele vakaumustaan niin kuin monet ei-katoliset tekevät.

Persujen retoriikka on jo tarttunut demareihin, jotka näyttävät pelkäävän vuotoa oikealle. Aiemminhan demarikriittiset ovat siirtyneet ensin kansandemokraatteihin ja  nyttemmin vasemmistoliittoon. Paitsi Jörn Donner, joka ylimielisenä pragmaatikkona on kautta aikojen harjoittanut rusinoiden nokkimista bullasta. Kertokaapa joku minulle mikä on Jörnin poliittinen ohjelma. Tai jos sitä ei löydy, niin paremman puutteessa juoni jostain hänen kirjastaan. Elokuvissa tönittiin nukkuvat hereille seksiaktien ajaksi, niiden välistä puisevaa pölinää ei kukaan jaksanut seurata. Että sellainen mies olisi tarjolla, onneksi ei täällä Pohjois-Karjalassa.

Eipä nämä suuretkaan puolueet herätä suurempia intohimoja. Demarit ajautuivat Juttansa johdolla outoon oppositiopolitiikkaan, josta en rakentavia vaihtoehtoja juuri löydä. Paikallisista ehdokkaista Rautavuoren Armi on tuonut esiin monia hyviä ja oikeita ajatuksia liittyen köyhyyteen, syrjäytymiseen ja toiseuteen. Armin kirjoitukset ovat olleet syvällisiä ja perusteellisesti pohdittuja. Tosin hänenkin pohdintansa liikkuu vielä hyvin yleisellä tasolla eikä sellaista “rautalankamallia”, että näin minä teen ja toimin, ole häneltäkään löydy (vielä). Mutta se voi johtua siitä, että on ensimmäistä kertaa pyrkimässä eduskuntaan ja että taustaa kunnallisesta sekä maakunnallisesta vaikuttamisesta ei ole. Kirkossa Armi kyllä tunnetaan. Mutta se puolueen eduskunnassakin esittämä persu-retoriikka vierottaa minua demareista poispäin. Sen minkä Armi voisi vetää, niin muut kumoavat ja työntävät minua poispäin.

Odotukset keskustan ja kokoomuksen hallitustyöskentelystä viime vaalien jälkeen olivat korkealla. Harmi vain, että monta pettymystä on joutunut kokemaan. Veronkevennyksistä huolimatta verotus on käytännössä kiristynyt, kun kunnallisveroja ja välillisiä veroja, esim. alv:ia on korotettu. Tänä päivänä käteen jää vähemmän kuin esim. kaksi vuotta sitten. Varsinkin energiaverotuksen uudistus on epäonnistunut. Keskusta väsäsi opposition kansanedustaja Pekkarisen johdolla 2000-luvun alkupuolella välikysymystä, kun bensan hinta kohosi 1.30 euroon. Nyt tuo samainen Pekkarinen istuu ministerinä ja bensa maksaa kohta 1,60 euroa litralta. Ja Pekkarista eikun naurattaa. Öljyllä talojaan lämmittäviä rangaistiin lisäverolla, ja samalla nostettiin sähköveroa ja alv:ia. Pari muutakin kysymystä ja epäkohtaa esitettiin viime vaalien alla nykyisten kansanedustajien hoidettaviksi, siis Vehviläisen, Hoskosen ja Reijosen. Mitään ei ole tapahtunut. Näitä kolmea en ainakaan äänestä, ja kehotan muitakin olemaan äänestämättä. Enkä ole varma, että löytyykö loppujenkaan parista sellaista, jonka kanssa ajatukset kulkisivat niin paljon yhteen, että äänestyskoppiin viitsisi vaivautua. Ja sama koskee kokoomusta.  Paljon puhutut veronkevennykset hupenevat kunnallisveron korotukseen. En tiedä millä kaavalla Helsingin viisaat laskelmansa laskevat, mutta kahden teini-ikäisen ja yhden jo nuoren aikuisen perheessä kaksi työssäkäyvää ei ehdi tienata niin paljon, että rahat riittäisivät. Joku sanoo, että kysehän on valinnoista. Niistäpä juuri.

Näissä vaaleissa saattaa käydä niin, että äänestäminen jää ehdokkaan puuttuessa. Yksikään ehdokas ei ole henkilökohtaisesti käynyt pyytämässä tukijoukkoihinsa. Ei edes nämä oman kotipitäjän ehdokkaat, joku on ohi mennyt alta kulmien kyräillen, paria olen tavannut muissa tilanteissa. Ja onhan sitten tämä facebook, jossa erään ehdokkaan kanssa on tullut kommentteja heiteltyä puolin ja toisin.

HYVÄÄ JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2011!

Musiikillinen joulutervehdys

Sattui tässä päivänä eräänä silmiin uutispätkä Helsingistä joltain  torilta. Uutisen mukaan torille oli käynnissä jonkinmuotoinen tapahtuma, jossa riemuittiin siitä tilanteesta, joka kirkolle oli aiheutumassa joukkoeroamisten myötä. Mukana oli myös pappeja, joiden mukaan kirkko on kriisissä. Outokummun näkökulmasta tilanne näyttää niin vain erilaiselta. Entisenä toimittajana tiedän, miten asia saadaan näyttämään erilaiselta kuin se todellisuudessa. Oikeilla kuvakulmilla  muutaman kymmenen ihmisen häppeninki saadaan näkymään tuhansien joukkotoiminnalta. Sopivia julkisuushakuisia puhuvia päitä (niitä on pappienkin joukossa) haastattelemalla ja sopivasti leikkaamalla saadaan lausunnotkin sopiviksi.

Näinkö tässä käy nyt: voitontanssiako siinä tanssittiin, voitonriemustako siinä hypittiin? Näinkö yksioikoinen on tämä maailma, että on vain voittajia ja häviäjiä. Ja hävinneillä ei sitten ole mitään väliä. Asetelma on kuin tositelevisiosta: heikoin lenkki tippuu pois, eniten miinuksia äänestetään ulos. Meitä luokitellaan kohta kuin poroja vuosittaisissa erotuksissa. Jotkut lahdataan, joillekin annetaan vielä juoksuaikaa. Jos emmit kantaasi tai haluat odottaa mitä muut “viisaammat1 sanovat tai mitä kirkon johtoelimet pohtivat viisaaksi sanoa, niin äkkiä huomaat saaneesi leiman otsaasi. Kirkolla ja seurakunnilla on paljon tärkeämpiä tehtäviä ja haasteita edessään, joiden ratkaisemiseen tarvittaisiin kaikki liikenevät voimat. Minne ovat unohtuneet Haitin maanjäristyksen uhrit, joita koettelee uusi uhka koleran muodossa, minne ovat hävinneet Darfurin nälkää näkevät, minne ovat kadonneet Nepalin lapset, Venäjän mummot ja monet muut apua tarvitsevat. Kirkon ulkomaan apu, lähetysseura ja lähetysjärjestöt tekevät edelleen arvokasta työtään, tuhannet vapaaehtoiset keräävät sentti sentiltä, euro eurolta talkoilla, myyjäisillä ja monilla muilla tavoilla varoja avustuskohteisiin. Ja kaikki tämä tapahtuu keskustelukohun ja kirkosta eroamisten lomassa. Mutta näistä ei puhuta, ei ne kiinnosta enää. Kukaan ei kysy somalilasten ihmisoikeuksien ja -arvon perään. Tai niiden afgaanipoikien, jotka myydään härskeille miehille ns. tanssipokiksi, ihmisarvon perään. Tämän kaiken olemme unohtaneet.

Suvaitsevaisuus, jota vaaditaan ja jota kaikki vakuuttavat noudattavansa, taitaa olla tässä ajassa olla suurin häviäjä. Voiko suvaitsevaisuutta oikeastaan vaatiakaan? Eikö se ole minusta itsestäni lähtevä ominaisuus tai tahtotila? Jos minä suvaitsen, niin minuakin on sitten helpompi suvaita.

Ajankohtaisen kakkosen Homoilta puhuttaa vieläkin. Harvoin yksittäisellä ohjelmalla on ollut tällaista vaikutusta. Syytä on kysyä, oliko ohjelman päämääränä olla ikäänkuin avajaislaukaus eroamisille. Siihen viittaa Ajankohtaisen kakkosen ja muunkin kakkostv:n ajankohtaistoimituksen viime aikaiset “paljastukset” ja ohjelmat. Salaliittoteorioita voi tietenkin punoa, mutta en itse jaksa niihin uskoa. Selitykset ovat yleensä aika yksinkertaisia. Me suomalaiset olemme vain niin typeriä, että kun yksi käynnistää jonkin jutun, niin me toiset menemme siihen mukaan. Kun siihen vielä lisätään jatkuva tiedottaminen, että niin ja niin monta on jo tehnyt saman, niin se vetää mukaan. Tätä samaa “sopuligeeniä” käyttävät hyväkseen tositv:n pudotuspelien äänestyshöynäyttäjät.

Silloin kun mennään joukon mukana, häviää todellinen taho, jota kohtaan protesti halutaan esittää. Jos eduskunta ei hyväksykään sukupuolineutraalia avioliittolakia, niin miten sitten suu pannaan. Siitähän tässäkin ohjelmassa oli kyse. Evankelisluterilainen kirkko ei avioliittolakia säädä, vaan sen tekee eduskunta. Illan juontajat olivat nähtävästi jättäneet kotiläksynsä tekemättä, kun eivät tätä eroa huomanneet ja ohjanneet keskustelua oikeaan uomaan. Taitavaa mielipidemanipulointia juontajien taholta. Keskustelusta tuli muutenkin vaivaantunut olo. Esimerkiksi piispa Revon sanomiset jäivät täysin varjoon, jotka olisivat tulleet kuulluiksi ja ymmärretyiksi, jos vastapuoli olisi hieman kuunnellut ja myös tutkinut ennakolta mistä  on kyse. Kovin ohutta oli tietämys kirkosta tämän päivän Suomessa ja siitä keskustelusta, jota käydään kirkon sisällä. Olisiko ollut syytä kysyä keskustelijoilta, että milloinka sitä on tullut viimeksi käytyä esimerkiksi messussa muulloinkin kuin vain jouluna.

Räsänen ja Oinonen kantavat vastuunsa sanomisistaan. Niihin on tietysti herkullista tarttua, mutta miksi on niin vaikea ymmärtää sitä, että he eivät edusta kirkon kantaa. Kirkolla ei itse asiaan ole edes kantaa, sillä se ei ole ollut ajankohtainen asia pohdittavaksi. Kukin piispa vastaa omasta hiippakunnastaan sangen itsenäisesti. Arkkipiispakaan ei ole piispojen esimies, vaikka onkin “primus inter pares” . Kirkon kannan määrittäminen voi tulla ajankohtaiseksi, jos eduskunta muuttaa avioliittolakia. Silloin kirkko joutuu pohtimaan vihkimisoikeuttaan. Sen päätöksen tekee yksin kirkko omissa toimielimissään. Sen pitää nousta siitä arvopohjasta, jolle evankelisluterilainen kirkko rakentuu eli Raamatusta ja tunnustuskirjoista.

Onko kirkon vihkimisoikeudessa kyse ihmisten tasavertaisuudesta? Jo nytkin avioliittolaki asettaa rajoituksia, keitä vihitään. On ikärajaa, on sukulaisrajoituksia ja määrätäänpä siinä kuinka monta  puolisoa saa kerrallaan olla.

Miksi keskustelussa ei ollut ortodoksisen kirkon tai katolisen kirkon tai vapaiden suuntien edustajaa? Tai islamin edustajia kertomassa, mitä koraani sanoo homoseksuaalisuudesta tai avioliitosta.

Tekikö Ajankohtainen kakkonen karhunpalveluksen vai hyvän teon selviää vasta ajan kuluttua. Lähes 20 000 eronnutta (tilanne 17.10.) aiheuttaa tietysti melkoisen loven seurakuntien talouksiin, kun verotulot vähentyvät. Jatkossa seurakunnat joutuvat tarkentamaan taloudenpitoaan, mikä merkitsee ennen muuta menojen leikkaamisia. Eniten menettänevät suuret kaupunkiseurakunnat, maaseudulla ollaan kirkolle uskollisia, sillä suhde kirkkoon ja seurakuntaan on henkilökohtaisempi. Esi-isät ja -äidit ovat olleet rakentamassa kirkkoja ja seurakuntataloja, maata on myyty tai lahjoitettu hautausmaiksi ja seurakunnan toimintaan on osallistuttu monin tavoin. Maaseutukunnissa seurakunta täydentää monin tavoin kunnan palvelutuotantoa.

Tähän saakka seurakunnat ovat suhtautuneet kirkosta eronneisiin varsin sovittelevasti. Seurakuntien diakoniatyö on auttanut katsomatta ihonväriin, kieleen, syntyperään tai uskonnolliseen vakaumukseen. Lapset ovat mahtuneet kerhoihin, leireille ja rippikouluihin samoilla ehdoilla kuin kirkkoon kuuluvienkin. Kirkkoon kuulumattomia ovat vanhemmat halunneet kummeiksi, vaikka kummius mielletään seurakunnan luottamustehtävänä, johon vanhemmat tosin kutsuvat. Avioliiton siunaus on mahdollista kirkosta eronneille eivätkä seurakunnat yleensä peri niistä maksuja, vaan siunaavan papin, kanttorin, seurakuntamestarin ja kiinteistön kulut maksetaan jäseniltä perittävällä kirkollisverolla. Sama koskee myös hautaansiunaamisia. Hautapaikka on samanhintainen, olitpa sitten seurakunnan jäsen tai et. Pitäisikö jatkossa, kun kerran joukkoeroaminen aiheuttaa taloudellisia vaikeuksia, niin selkeästi määritellä miten seurakuntaan kuulumattomien osalta menetellään erilaisissa tilanteissa ja toimituksissa. Ehkä hautaustoimi hautausmaineen siirretään kuntien toiminnaksi. Yhteisövero-osuus ei vielä nytkään kata täysin yhteiskunnan puolesta hoidettavaa hautaustoimen osuutta. Seurakunnalle muutos olisi helpotus, mutta mitä ajatellaan talousvaikeuksissa kipuilevissa kunnissa.

Eikö kirkosta eroaminen ole selkeä signaali, että vähät välittää kirkosta ja sen julistamasta sanomasta? Tähän asti seurakunnat ovat olleet varsin vapaamielisiä ja suvaitsevaisia, mutta toimintaedellytysten (= tulojen väheneminen –> talouden tiukentuminen –> säästötoimet –> henkilöstön vähentäminen) väheneminen voi johtaa toisenlaiseenkin käytäntöön. Kenties seurakunnat keskittävät toimintansa kohdistumaan jäseniinsä. Tähän asti kirkkoon kuulumattomatkin on siunattu, jos omaiset ovat tahtoneet eikä vainaja ole eläessään selvästi ilmoittanut muuta, mutta entä jatkossa.

Toivottavasti jokainen eropäätökseen päätynyt on tehnyt sen itsenäisesti eikä lauman jatkona tai ystävien painostamana. Uskon, että kirkon kynnys pysyy jatkossakin matalana. Seurakuntaan voi palata milloin tahansa.

+

Sitä odotti mukavia kelejä tälle reilun viikon mittaiselle vapaaputkelleen. Ainakin monipuolisia säitä on pitänyt. Helteestä en käy moittimaan, sillä lämpö ei luita riko, vaikka monelle haittaa saattaa tehdäkin. Kun ei hättäille liikoja niin, hommat ehtii tehdä. Ja jos ei ehdi, niin jäävät sitten toiselle päivälle, ainakin näin vapaalla.

Harmistuksen puolelle mieli pyrki kuitenkin kääntymään, kun helteeseen tuli hajua ja näkyväisyyttä haittaava lisätekijä. Venäläiset polttavat metsiään nyt isolla liekillä ja se haisee meilläkin. Jos mistä ukkosmyrskyä voi kiittää, niin siitä, että ilma raikastui kerralla. Sen verran vettä olisi saanut suhauttaa, että olisi palot sammuneet ainakin rajan pinnasta meitä uhkaamasta. Muuten sen ukkosmyräkän olisi saanut jättää pitämättä, mutta sepä ei ole meidän päätettävissä ja säänneltävissä.

Viikonlopulle on odotettavissa jälleen helteisiä kelejä. Ohjelmassa on syntymäpäivää ihan henkilötasolla (ei oma) ja sitten organisaatiotasolla. Molempiin on tarkoitus osallistua, mutta niistä sitten myöhemmin lisää.